lauantai 9. syyskuuta 2017

Kiitokset Majurille!

Räkättilaumat ovat liikkeellä. Sen olen kuullut jokunen aamu, sen räkätyksen.

Ne ovat vihaisia Majurille, joka vartioi minun pensaitani, hiippailee niiden välissä ja sitten hyökkäilee. Ainakin kolmet räkätin jäännökset eli sulat olen löytänyt nurmelle pöllyytettynä. Kyllä Majuri tehtävänsä hoitaa. Turhaan varmaan tyrnipensaillekin olen suojakankaan asettanut. Jopa pieni saskatoon-puunikin on saanut olla rauhassa. Olen päivittäin siitä poiminut kypsät marjat muun marjasoseen joukkoon.

Näin yksi päivä ikkunasta, kun Majurilla oli jälleen yksi rastas hampaissa. 


Katselin ikkunasta tuota kamalaa touhua. Sääliksi käy aina lintuakin. Nyt kyllä kävi niin, että tuo rastas pääsi karkuun, komeasti lensi tiehensä. Majuri puulasi perässä kuin salama, mutta oli tällä kertaa häviäjä. Ei taida tulla tuo rastas enää marjapensaaseeni. 

Joku kertoi, että oli laittanut kuolleen rastaan ruumiin näkyville puun oksalle ja rastaat olivat pysyneet poissa. Hurjaa pelottelua tuollainen. Tuli mieleen entisajan hirtetyt, mitkä jätettiin näkyville, että kansa olisi nöyrää ja tottelevaa. 

Mutta jospa tuokin pälkähästä päässyt rastas ilmoittaisi muille, että Linnapellon pihaan ei tohdi mennä. Siellä on nimittäin aivan kauhea musta hirvitys!

tiistai 22. elokuuta 2017

No johan on ihme!

Näin ei olla nukuttu pitkään aikaan! Näin halakaulassa. En muistakaan.


Mutta tähän löytyy hyvä syy.

Sillä aamulla ei kuulunutkaan Majurin möyräystä, kun menin avaamaan ovea. Ruusa vain luikahti sisään. Yleensä se on Majuri, joka tulee ensin. Vähän ihmettelin. Ruusakin kulki sisälle ja ulos ja oli vähän ihmeissään. Missä velipoika?

Ei näkynyt Majuria koko päivänä. Tarkistin ulkorakennuksia kahvila-aittaa myöten, ettei hän ole vahingossa jäänyt mihinkään sisälle. Ei. Kun kuljin postiluukulle, huhuilin Majuria. 

Sitten löysin tieltä erään koivun alta ison oksan, joka oli katkennut puusta. Katselin sitä kummastuneena ja kuvittelin: Majuri on kiivennyt ilvestä pakoon puuhun. Ja ilves on mennyt perässä. Kun Majuri pakeni ilvestä oksan päähän hirviö perässä, ei oksa kestänytkään enää raskaan ilveksen painoa, vaan katkesi ja kaikki putosivat maahan: oksa, ilves ja Majuri. Mitenkähän Majurin tuossa tapauksessa olisi käynyt. Ehkä pelastunut, ehkä joutunut ilveksen hampaaseen. 

Kauhukuvien saattamana kuljeskelin vähän metsäänkin ja huhuilin. Ei näkynyt missään mitään tappelun jälkeä kylläkään. 

Kaikenlaisia petoja on ollut taas liikkeellä, kertovat. Mutta kun Ruusa kulki luokseni, ei hän ollut peloissaan ollenkaan. Kyllä olisin Ruusasta nähnyt, jos petoja olisi ollut liikkeellä. Tosin aamulla heräsin kun koira lähistöllä haukahteli pari kertaa.

Illalla Majuri tuli. Ja oli hän nälissään. 

Kun tulin marjapensaasta täysinäisen astian kanssa sisälle, niin edessäni oli tuo ihmeellinen näky.
Sisarukset halakaulassa nukkumassa. Kyllä tuosta näkee, että Ruusalla oli ollut jo ikäväkin. Ja jonkunlaista lohtua seikkailuunsa kai Majurikin haki.

perjantai 18. elokuuta 2017

Voihan viikset!

 Mikä riemu, kun sain uuden kameran vanhan tilalle, jossa pikseleitä oli vain 8.1!

Tai poikahan se nouvoi, että jos hankkisit paremman puhelimen, jossa on hyvä kamera. Huomasinhan minä kameroita kysellessäni, ettei niitä saa juuri koko kaupungista enää. Hyvästit kameroille!

No puhelimessani on 13 pikseliä ja päällekin jotakin. Herran jeeee, kun innostuin kuinka teräviä kuvia sain. Ruusakin innostui poseeraamaan. Vai innostuikohan?



Hm...joku häiritsee untani.

Emäntä se taas häärää...

Pitääkö minun näyttää tämä maailman kaunein maha jälleen?

Eikö se jo riitä?

Tympäsee jo.







perjantai 28. heinäkuuta 2017

Aamukävelyllä ja päivävahdissa

Onhan tämä kuitenkin hyvä kesä! Kyllä minä olen tarennut ja kissatkin. Ei ole paljoa tarvinnut vesiämpäreitä kantaa eikä polttavaa hellettä tuskastella.

Kissat ovat ainakin tykänneet. - Kröhömöö, kurnauttaa Majuri ja syöksyy jostakin luokseni. - Miu, naukaisee kainosti Ruusa ja kiertää jalkani aamuisin, kun olen tullut puutarhaan. 

Siinä sitten mennään aamukävelyllä katsomaan mitä uutta on tapahtunut. Noh! Kyllähän minä tiedän, että kissat koko ajan odottavat, että eikö tuo jo riittäisi. Kun on nälkä! Tai halin kipeä. Majuri kehrää ihanasti, kun otan sen syliin ja halaan. Ruusa ei ehdi kehräillä. Se tykkää kyllä, mutta eri merkityksessä. Korkealta ja turvasta näkee enemmän. Sen pieni pää pyörii kuin väkkärä sinne tänne. Kaikkea pitää nähdä ja tarkkailla.

Sitten kävellään.  Taitaa olla meillä kummallakin vähän eri päämäärä. 



- Ala tulla jo, sanoo Ruusan katse. On nälkä.

Syötyään kissat painelevat jälleen ulos. Olenkin voinut pitää terassin ovea auki, kun ei ole sääskiä tai kärpäsiä kovinkaan paljon. Tosin siinä on liplutteleva muoviverho, mutta ei se estäisi. Molemmat kissat yleensä valitsevat oman makuupaikkansa, Ruusa vähän piilossa tuolin takana ja Majuri hyvin esillä tähystyspaikallaan. Välillä tutkaillaan maastoa, kuunnellaan ja vahditaan, kuten Majuri tässä.


Hyvää loppukesää kaikille kissaystäville!

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Mitähän Ruusa pelkäsi?

En ole ehtinyt paljoa kissoistani raatata.

Kissat ovat viettäneet lökö-lökö-kesää terassin tyynyjä karvoittaen ja usein aamusella perässäni ruusujen keskellä kulkiessa. Eivät he liioin ole sisätiloissa olleet. 

Yksi aamu ei Ruusa ollutkaan minua terassilla tervehtimässä. Yön oli poissa ja koko päivän oli poissa. Yleensä hän ei kauaksi pihaltansa lähde.

Olen huolestuneena lukenut uutisista tienoilla liikkuvista susista ja ilvesperheistä. Isot haukatkin kaartelevat joskus pihan yllä. Olin siis tosi huolissani kun Ruusaa ei näkynyt, ei kuulunut. Toisena iltana kuljeksin sitten tienoita ja kutsuin hänta nimeltä.

Pian hän ilmestyikin terassille ja oli heti sisälle tulossa. Vähän häntä koipien välissä tuli syömään. Ja oli tosi nälkäinen. Kuvittelin, että jotakin vaaraa hän oli ollut piilossa. 

Mikäs Ruusaa vaivaa? Ymmärsin heti, että jossakin hän oli piileksinyt eikä ollut uskaltanut piilopaikkaansa jättää. Ehkä minun huuteluni antoivat hänelle rohkeutta.

Eikä hän heti nyt ulos halunnutlaan. Ja kuitenkin halusi. Minullekin tuli vähän uneton yö, koska ensin Ruusa nukkui vieressäni tyytyväisenä, sitten kiipesi työpöydälleni tyynyllensä ja pää pyöri suunnalta toiseen ikkunassa. Ja taas tuli sänkyyni. Taas ikkunalle. 

Jokin sitä vaivasi. Ja ulos piti kuitenkin lähteä. Mutta terassilla hän oli hyvin varovainen. Hiipi tuolien alla ja katseli joka suuntaan. Ja kuitenkin piti jonnekin lähteä.




Ruusa ei ole arka kissa. Mutta ei hän myöskään ole tyhmä. Jätin jopa verannan oven huoneeseen vähän raolleen ihan siltä varalta, jos Ruusa haluaa tulla sisään. Ei tullut.

Aamulla hän oli kuitenkin jo kiltisti tulossa sisälle syömään. Ehkä turhaan huolestuin.

Majuri taas kulkee naapureissa. Valitettavasti. Naapurit eivät oikein tykkää, kun hän hävittää heidän puolikesyt oravat ja häiritsee lintujenkin syöttöpaikalla. Pitääkö hänet liekaan panna? Ei siinä puheetkaan auta. Oli silponut naapurin kukkiakin, varmaan jonkun linnun perässä hyppinyt. Onneksi kaikilla on naapureissa ollut kissoja, että ymmärtävät. Toivottavasti. Onhan Majuri pitämässä huolta kuitenkin, ettei myyrä- ja hiirikannat pääse kasvamaan.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Majurin machoilua

Kyllähän tuon ison ja komean kissakolli Majurinkin sitten pitää välillä näyttää isännyytensä!

Kun Ruusa oli komeillut rohkeudellaan, näytti Majuri oman suuren egonsa hauskalla tavalla tai melkeinpä julkealla tavalla.

Hän asettui nukkumaan juuri siihen paikkaan, missä Ruusa yleensä nukkuu ulkona verannalla. Mutta ei Ruusakaan periksi antanut, vaan änkesi mukaan. Vähän näyttää häviäjän roolia pitävän tuossa suuren veljensä rinnalla. Majuri vei kaiken tilan! Ja Ruusa nöyrtyi.

Sitkeyttä ja viisautta sekin vaatii.




Tähän sopisi eräs hauska runo:








Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri,
tuopa on oikein lystikäs hiiri,
sarvetkin päässä on sankarilla
juuri kuin pässillä puskurilla.
Oivan paistin ma siitä saisin,
kun siihen koskea uskaltaisin.
Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä
ovatkin hiiriä pyydystämässä!
Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,
näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?
Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?
Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!
Koetappas koskea, sarvilla pukkaan
ja kynteni isken pörrötukkaan.
Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,
min’ olen koppakuoriainen







keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ruusa yllätti!

Meille tuli tuttavallisen näköinen koira kylään.

No kyllähän molemmat kissat säntäsivät ensi hädässä karkuun.

Mutta kuinkas ollakaan. Ruusa palasi pian pihalle ja halusi nähdä koiraa lähemmin. Tosi lähemmin. Olin jälleen kerran hämmästynyt Ruusan reaktiosta. Kaipa hän totesi koiran iloisesta hännän heilutuksesta, että vaaraa ei taida olla. Mutta kyllähän Ruusa näytti, kuka on herra ja hidalgo tämän talon tontilla.



Koira on ihmeissään...

...kiertelee ja yrittää lähestyä, tahtoisi leikkiä vain.

Ruusaa se ei miellytä.

Ja niinpä Ruusa tekee sähisevän hyökkäysliikkeen koiraa kohden. Koira
näyttää aivan surulliselta.

Siinä ei auttanut mikään muu, kuin koiran emännän
piti tulla pelastamaan koiraa, ettei se saa kynsiä silmillensä.

Siis Ruusa uhmasi, eikä antanut periksi pakoon juoksemalla. Hän päätti, että tuo koira ei kuulu pihamaallemme, enkä minä tyttö häntä pelkää!

Majuria ei näkynyt mailla halmeilla. Meni monta tuntia, kunnes hän kutsuuni vastasi ja tuli  vähän häntä koipien välissä minua tervehtimään. Yhä silmäili pihaa epäluuloisena joka puolelta, hyvä että sisään uskalsi tulla.

Voi noita ystäviäni!! En arvannut, että pieni Ruusa on noin rohkea.

Ps. Ruusalla on muuten sielunserkkuna Nanni, josta Aina tuossa alhaalla kommentissa kertoo. Ovat kyllä niin samannäköisiä. Olen lainannut Nannin kuvaa Ainan blogista. Terveisiä ja rapsutuksia kovasti Nannille! Kyllä on yhtä terävän näköinen kuin on Ruusakin. En vain löytänyt yhtäkkiä kuvaa edestä.

Leilan Ruusa-kissa
Ainan Nanni-kissa