tiistai 20. marraskuuta 2012

Hyvin kasvatetut kissamirrit

Voiko kissoja kasvattaa? Joskus tuntuu, että niin ylpeitä, itseriittosia ja itsenäisiä otuksia he ovat, että he viis veisaavat ohjeista. Kuitenkin perille menee ihmeen monta asiaa. Paitsi, kun kissan vaistonvarainen oma tahto menee yli, niin voi tapahtua ihan mitä vain. 

Tässä siitä eräs tarina.

Kissat tietävät, että tuvan pöytä ja tiskipöytä ovat paikkoja, mihin ei saa mennä. Luunappien ja karjahtelujen kautta he ovat sen oppineet. Mutta miten kävikään, kun hiivin hakemaan kameran ja olin hiljaa!



- Voi kissanpäivät, mikä tuoksu tuolta tulee! Tiedän, ettei saa mennä. Mutta pikkuisen paperia vedän. Nuuh!



 - Hm. Emäntä katseli. Minä en koske. Olen kiltti kissa.


 - Hei! Mitäs nyt! Kalat katoavat! Joku vetää pöytäliinasta kaloja luoksensa. Velipoika asialla!


Ruusa säntäsi kurnauttaen äkäsesti Majurin kimppuun. Lattialla käytiin hyvin kissamainen neuvottelu.
Ruusa oli  vihainen ja puri Majuria tosi kipeään. Minä katsoin parhaaksi erottaa heidät. Lohduttelin Majuria. Sillä välin Ruusan kalavietti oli voittamaton.


- Ei se emäntä huomaa, kun äkkiä sieppaan. Vain yhden, öh!


Majuri nousee taas tuolille pöydän toisella puolella katsoakseen mitä Ruusa puuhaa. Mutta Ruusaa ei näkynytkään. Majuri löysi Ruusan lattialta hyvin nautinnollisessa puuhassa.


- Hei! Millä oikeudella sinä sitten kalan sieppasit?
- Mrrr...nopean oikeudella.

Tämä kissa käyttäytyy vielä huonommin kuin Ruusa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Houkutuksia

Kissat käyttäytyivät päivällä kumman kiihkoisesti.

He olivat vasta tulleet ulkoa ja saaneet ruokaa. Nyt pyörivät jaloissa ja naukuivat, säntäilivät ovelta ovelle ja sitten välillä ikkunalaudalle. No oravahan siellä oli lintulaudan alla murkinalla. Yritin nätisti kissoille sanoa, että se on minun ystävä, eikä sitä saa pyytää. 




Sitten minuun iski uteliaisuus. Halusin nähdä kuinka siinä käy. Eihän orava mikään tyhmä eläin ole. Päästin kissat ulos.


 Orava säntäsi oitis läheiseen vaahteraan. Ja Ruusa kissa perässä. Tietenkin Majurikin, hännän huippuna.




Siellä orava lähestyy vaahteran hentoa latvaosaa. Ruusa lähestyy uhkaavasti, hän on aika kevyt vielä kissaksi. Orava sätkytti vihaisesti. Seurasin mielenkiinnolla mitä tapahtuu. 


 Orava katsoi tilanteen liian uhkaavaksi. Se ponnisti, levitti käpälänsä ja häntänsä ja hyppäsi maahan. Siitä se vilesti aika kyytiä läheiseen koivuun ja kiipesi sinne. Kissat katselivat hölmönä perässä. Tuota temppua he eivät tohtisikaan tehdä.


Siihen jäi se saalistusmatka. Saa nähdä uskaltaako orava tulla enää takaisin tähän lintujen apajalle.

Tällainen lähestyminen voisi sopia minunkin Malluseen.

torstai 15. marraskuuta 2012

Nassu-koira tuli kylään

Nassu on minun koiraystäväni, joka silloin tällöin vierailee luonani emäntänsä kanssa. Olemme varoneet vähän, ettei kissa-petoni kynsi tältä ystävälliseltä karvanaamalta silmiä rikki, joten olemme pitäneet kissat ja koiran vähän erillään. Pikku hiljaa olemme antaneet heidän tutustella. 

Nassulle on kissa tuttu, kun mummolassa on jo hyväksi ystäväksi koettu sellainen, eikä Nassu osaa pelätä niitä. Nassun ystävä Justis on lähtenyt koiran taivaaseen ja Nassu itkee usein ystävänsä. Siksi olisi nyt tärkeätä, jos Nassu saisi uusia ystäviä.

Majuri oli vierailuaikana ulkona, eikä tahtonut tulla sisälle varautuneine tapoineen, vaikka Nassu kävi sitä usein siellä ihmettelemässä ja tutustelemassa. Kun se ei onnistunut, niin sitten kokeiltiin Ruusaa, joka ihan ölövinnään tepasteli sisälle ensin koirasta välittämättä. Mutta lähelle ei saanut tulla. Kuitenkin Ruusa oli utelias. 


- Jotakin kummaa tuossa otuksessa on. Ei hauku. Mitähän se yrittää selittää tuolla kummalla kielellä. Pelottavan näköinen se on kamaline korvineen. (Silmät ovat mustat, anteeksi kun kuvankäsittely pettää.)


 - Vuh. Tahtoisin olla ystäväsi. Jos vaikka rupeaisit kaveriksi. Leikittäisiin. Kaivettaisiin luita.


- Minä en luistasi välitä. Etkä kyllä lähemmäksi tule. Tämä on minun reviiriäni ja täällä määrään minä.


- Vaikka oishan se mukava leikkiä. Olet vain aika iso otus. Voitaisiin vain jutella ensin.

Huomaa, että Ruusan silmät eivät pelkää enää. Minä vain uskon, että näistä vielä kaverit tuleekin. Ties milloin löydän Ruusan Nassun kainalosta....Utopiaako? Maailma on suurempiakin ihmeitä täynnä.

Mutta kesti pitkän aikaa Nassun jo pois ajaessa emäntänsä autolla, että Majuri tohti tulla sisälle. Luihusti pörhistellen häntä varuillaan hän tuli sisälle hiippaillen ja tarkkailen. Ruusa meni vastaan ja ilmoitti nenällään ettei mitään vaaraa. - Se oli sellainen nössö vain. 

Tässäkin Corgi (kuten Nassu) yrittää kosiskella kissaa leikkiin. Kuulette miten se jutteli.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Kuulkaapas kisuliinit!


Ollaan jo kohta puoli vuotta asuttu yhdessä saman katon alla. Siinä on hyviä puolia ja joitakin varjopuoliakin.


Ensinnäkin te olette suorastaan hurmaavia! Aika rauhallisiakin. Olette verhot ja hyllyt antaneet olla rauhassa, ettekä tiputtele enää mitään. Pöydiltä kyllä kynät katoavat aivan ihmeellisesti välillä. Hah! Nyt tiedän mistä etsiä. Pakastearkun alta. Ja voiastialle käy huonosti, jos unohdan sen pöydälle. Ei silmieni alla, mutta jos olen käymässä jossakin.

Osaatte pyytää jo ulos oikein hyvin. Lopetin hiekkalaatikon. Voisitte kyllä lähteä ulos ainakin samasta ovesta. Vaikka hyvää se liikunta tekee. Juuri kun olen takaovesta toisen päästänyt, toinen vartoo etuoven avaamista. Myös sisääntulo tapahtuu sieltä, mikä teitä milloinkin huvittaa. Eli käyn huhuilemassa teitä vähän joka ovella.

Viihdytte hyvin ulkona, vaikka pakkasta aristelette, ja Ruusa pyörähtää verannalta takaisin, kun sataa vettä. Odottelette kiltisti verannan sohvatyynyillä (kissoille tarkoitettu) kun käyn kaupungissa tai muilla asioille. 
Yksin en voi teitä kuitenkaan pitemmäksi aikaa jättää. Matkustaminen kauemmas vaikeutuu.

Olette ihania, kun pyydätte ruokaa. Ei kauheaa huutoa, vaan Majurin pieni pyyntönaukaisu ja Ruusan jalkojeni kierto. Samoin tapahtuu kiittäessä. Mutta en tykkää siitä, että jalkoihini tartutaan kynsillä. Siitä Ruusa on saanut luunapin. 

Majurin lutkuttelua olen pysytynyt hillitsemään hoivalla. Käännän hänen päänsä pois ja kutkutan leuan alta, silittelen ja hieron. Kas, hän unohtaa siinä lutkutushalunsa. Mutta Majuri! Jos selkääni yllättäen hyppäät, ei se käy. Majuri sai mojovan luunapin, eikä sitä sitten ole enää tapahtunutkaan.

Miksi Ruusa kynsit villapuseroarkkuni hajalle? Ymmärrän toki, että kynsiä pitää saada teroittaa, mutta kiltti, tee se ulkona. En ole tuota yhtä paikkaa estellyt, mutta muut paikat olen luunapilla kieltänyt. Luovun tuosta arkusta kuitenkin. Vien sen vintille.


Miksi Majuri puret hajalle tuon Eemelin vanhan korin, jossa kuitenkin mielelläsi nukut, kun Ruusa ei siinä ole?Kutittaako hampaitasi? Vai maistuuko paju hyvältä? Vai vihoitteletko siinä jotakin? Eemelin vanhaa hajua? No se on omanne.


Ja Ruusa-kiltti! Ymmärrän kyllä, että sinä olet paljon tärkeämpi kuin villasukan kutominen. Mutta. Kyllä minä huomaan sinut ilman että sinun tarvitsee purra aina tuo villalanka poikki. Saan kutimiani pitää piilossa tyynyn alla, ettei tule tuhannesti niitä solmuja kutimeen.

Ja kiltit! Kukat ovat saaneet olla ihmeen rauhassa, paitsi bambu ja juoru. Lopettakaa niiden syöminen, kiitos!

Kiitos teille, kun olette tässä olemassa, rakkaat karvanaamat!


Tässä on leikitty sekä musiikin että kissojen kanssa. Yksi niistä muistuttaa Ruusaa!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Yhdessä

On jotenkin turvallisempaa jättää kissa yksin, kun niitä on kaksi. Tänäänkin jätin ne ulos pitkäksi päiväksi, kun olin poissa. Heti kun kutsuin, ne viilettivät sisälle ja olivat nälkäisiä. Joten ei se hiirenpyynti kovin vilkasta vielä ole.

Vaikka kissaa sanotaan itsenäiseksi, yksin viihtyväksi eläimeksi, niin kyllä ne viihtyvät kaksinkin. Varmaan sekin on luonnekysymys. 

Paljon olenkin kuvannut noita nukkumistapoja, jolloin he hakevat lämpöä ja turvaa toisistaan. Mutta paljon muutakin tehdään yhdessä. Tuolla ne yhdessä katselevat maailmaa usein pihamaalla, tutkivat ja penkovat.


Leikkivät yhdessä ja syövät yhdessä. Ja tappelevat kuin sisaruksen ikään! Ja usein se onkin pieni Ruusa joka haastaa isomman. Ruusa luimistaa ja häntä pyyhkii vinhasti lattiaa. Majuri vähän ihmettelee, että mitä hän nyt on tehnyt, kun toista tappeluttaa.





Sitten he pesevät toistensa korvat ja niskat ja käpertyvät nukkumaan.

Kuten tässä...

perjantai 2. marraskuuta 2012

Ruusa, niskani lämmittäjä

Joskus molemmat kissani mahtuivat syliini sulassa sovussa. Ei enää. Tuskin Majuri mahtuu siinä yksin olemaan. Painava takaosa alkaa helposti valumaan yli sylini kuin pullataikina.

On ollut hauskaa seurata, miten kissat käyttäytyvät syliä jakaessa. Ihme, mutta koskaan ei ole tullut siitä minkäänlaista taistelua tai kapinointia. Jos istun, ja Majuri on sylissäni, niin Ruusa kulkee suosiolla ohi asian hyväksymällä, menee muualle nukkumaan tai tulee sinne, minkä hän on varannut pelkästään itselle. Se paikka on nimittäin minun niskani. Majuri puolestaan hyväksyy sen Ruusa-siskolleen.

Jo pikkuisena Ruusa ilmaisi mielenkiintonsa ihmisen hiuksiin. Mielellään se tuli niitä nuuskimaan ja nuolemaan. Kuten tässä

Minulla sattuu olemaan olohuoneessa sellainen sohva, jonka selustaosat ovat leveät. Sinne mahtuu sukankudinta, lehteä, käsirasvaa ja vaikka mitä, joskus kahvikuppikin siinä seisoo hyvin. Joten jos istun nojaten siihen, Ruusalla on niskani takana hyvin tilaa rojottaa siellä ihan pitkällään. Siitä nämä kuvat, joita taiteilin ottaa taaksepäin ja sivulle. Ruusa näyttää ihan tyytyväiseltä, vaikka velipoika onkin vallannut sylini.








Löytyyköhän muita kissakampaajia? No onhan heitä, suosittu ammatti kissojen keskuudessa;  tässä ja  tässä näyttää asiakas olevan lähes ekstaasissa.