Ruusalla pipi

Luulen, että Ruusa ottaa yhteen aika usein tuon naapurin emäntä-kissan kanssa, mutta saattaa joutua tappeluun rotan tai vesimyyränkin kanssa.

Jo pari kertaa olen voidellut Bepantenia tassun haavaan ja ihmeesti Ruusa sallii sen tehdä, jopa niin, että antaa aineen vaikuttaa. Jossakin tilanteessa sitten nuolee sen pois.

Pari päivää sitten asteli Ruusa kovin vaivalloisesti ylös vintille nukkumaan. Menin ja tutkin. Kovasti varoi toista jalkaansa. En olisi löytänyt haavaa, jos ei Majuri olisi tullut siihen nuuskimaan. Ruusalla olikin kunnon nirhama kantapäässään (tai onko se kissan kyynär- tai polviluu).  Paljas orvaskesi punaisena ja visvaisena. Laitoin siihenkin voidetta, hyvin varovasti. Ruusa salli sen vähän jännittyneenä, mutta luottavaisena.

 

Kukahan tai mikähän se tuollaisia nirhamia saa aikaan? En tiedä. Mutta Ruusa nukkui koko päivän. Nostin hänet varovasti pieneen koriin, jonka kannoin alas ja annoin maitoa leuan alle, jonka hän hanakasti joikin. Ja jatkoi uniaan koko seuraavan yön yli. Jopa hiekkalaatikon varalta nostin viereen, kun ajattelin, jos kuinkakin vaivanen. Mutta aamulla piti päästä ulos asioille, vähän varovasti liikkuen. 

Tuossa asennossa kun nukkuu, ei käy jalkaan kipeästi.

Parin päivän päästä Ruusa jo vilesti pihatiellä.

Näin huonosti ei sentään Ruusan asiat olleet. Enkä usko, että Ruusan kärsivällisyys olisi moiseen pystynyt.

Kissat autoajelulla

Minut kissakultani eivät ole olleet auton kyydissä muuten kuin hakiessani heidät uuteen kotiin ja kurjass kissojen leikkausreissussa häkkiin suljettuina.

Siis he eivät ole tottuneet autoon ollenkaan. Häntä mutkalla kintuissa he ovat pinkoneet auton ääntä pakoon. Onneksi! Mutta joskus tapaan heidät kyllä haistelemassa tuota hirviötä.

Nyt olen suunnitellut erästä matkaa siten, että ottaisin kissat mukaani. Voi hurja sentään!

Niinpä olemme käyneet kissojen kanssa autoajeluilla. Pikkuhiljaa. Ensin pihatiellä. Sitten perukan raittia. Kylätiellä.

Ensin kissat olivat kauhuissaan. Molemmat änkesivät syliini. Seuraava matka jo katseltiin ikkunasta ulos. Majuri oli rauhallisempi. Ruusa itki.

Tänään ajeltiin pitempi reissu. Nyt oli mukana myös Marianne- ystävä, joka filmasi tapahtunutta. Sen kai kissat huomasivat, kun olivat nyt vähän teerevämpiä. Eivät yhtään itkeneet.

Ihme ja kumma!


















Mutta Majurin pää pyörii väkkäränä. - Mitä Ihmettä!

Nyt ollaan reilusti jo ihan uteliaita:
- Voi juku!!












Majuri ihmettelee ääniä ja liikkeitä.
- Tämä on aivan kamalaa!

Mutta pikkuhiljaa kissat lähtivät tutkimusretkelle. Piti haistella ja katsella. Emäntä istui siinä. Ok. Eikä täälläkään mitään vaaraa. 

- Hm. Mitähän tuo Ruusa on tuolta löytänyt?

- Hei, mitä sieltä näkyy?

- Kattele itte!
- Miksi kaikki vilisee?

- Jopas tuo maailma menee kovaa vauhtia ohitse. Ei mitään ehdi kunnolla näkemään.

Kissat ovat tarkkaavaisia ja ihmeissään, mutta eivät panikoi eivätkä huuda "apua". Marianne nauraa hekottaa kissoille takapenkillä ja napsii kameralla kuvia. Valitettavasti sää on pilvinen ja hämärä, joten kuvat ovat sinisiä. Tunnelma on samanlainen, viileän analysoiva!

Ruusa huomaa, että tuolta edestä päin voisi olla paremmat näköalat. 

Kiipeänpä sinne...

Minä kans tulen!

Paras paikka löytyi kuitenkin auton takaikkunalta. Siihen Ruusa rauhoittui. - Voi rakkaat kissaenkelit, antakaa tämän kauheuden loppua.

Auttoivat he, takaovi avattiin. Äkkiä ulos! Ooh! Ihanaa. Tuttu kotipiha!

Lisää kuvateksti

Siis mikä neuvoksi? Voivatko 1-vuotiaat kissat tottua auton kyytiin, niin että tuntevat olonsa turvalliseksi? Auttaisiko häkki tai kissojen kantokassi, joita nyt olen jahtaamassa? Onko muilla kokemuksia tästä?

Tässä samat kysymykset.