Näitä koiravieraita käy pihassa jo kesäkahvilankin vuoksi. Yleensä kissat häviävät pihapiiristä, kurkistelevat puiden latvustoista tai talon alta kissakoloistaan. Tai sitten he ovat kaikessa rauhassa, kuten Majuri terassin tuolilla ja Ruusa sisällä sängyn päällä päiväunillaan.
Juhannuspäivänä tuli sellainen vieras, että Ruusan uteliaisuus oli ylimmillään.
Tämän koiran nimi on Veera ja hän on kotoisin Viipurista. Sieltä hänen sisaruslaumansa oli löydetty jostain oudoista olosuhteista ja kiikutettu löytöeläinkotiin. Tällaisessa kodissa oleminen on outoa, meluisaa ja turvatonta pienille koiranpennuille, joten kun tämä onnekas Veera sai uuden isäntäperheen ja tuotiin Suomeen, hän pelkäsi kaikkea. Suurin mielenkiinto on ruoka.
Uudet isännät kertoivat Veeran olevan hyvin arka, mutta löytökodissa oli tottunut kissoihin, joten ei osannut niitä pelätä. Veera on nyt muutaman kuukauden ikäinen, luottaa jo ihmisiin, osaa jo leikkiä ja jopa tottelee isäntiään. Mutta maailma ympärillä on yhä peloittavan suuri ja vaaroja täynnä. Ruusaa Veera ei pelännyt, ei haukkunut, nuuski vain.
Ihmeissäni katselin myös Ruusan reagointia. Karvat eivät olleetkaan pystyssä, häntä ei noussut, ei murissut eikä sähissyt. Ruusa suorastaan tuppautui koiran seuraan, vaikka ihan kosketusetäisyydelle ei päästänytkään. Silmät tarkkana Ruusa seurasi perässä koiraa, mihin hän kulkikaan.
Aavistaakohan eläinkin toisen ahdingon ja arkuuden? Kuinka paljon eläin tuntee empatiaa? Jos Veera olisi ollut pihassa toisen päivän, uskon, että Veerasta ja Ruusasta olisi tullut ystävyksiä.
 |
| - Tuo koira ei ole paha minulle. |
 |
| - Terve, terve. Mutta älä ihan vielä nokitusten tule! |
 |
| - No voi, nytkö hän jo lähtee. |
Ps. Ruusa ja Majuri kiittävät kovasti kaikkia lukijoitaan, joita mukaan on tullut!
