Mutta tähän löytyy hyvä syy.
Sillä aamulla ei kuulunutkaan Majurin möyräystä, kun menin avaamaan ovea. Ruusa vain luikahti sisään. Yleensä se on Majuri, joka tulee ensin. Vähän ihmettelin. Ruusakin kulki sisälle ja ulos ja oli vähän ihmeissään. Missä velipoika?
Ei näkynyt Majuria koko päivänä. Tarkistin ulkorakennuksia kahvila-aittaa myöten, ettei hän ole vahingossa jäänyt mihinkään sisälle. Ei. Kun kuljin postiluukulle, huhuilin Majuria.
Sitten löysin tieltä erään koivun alta ison oksan, joka oli katkennut puusta. Katselin sitä kummastuneena ja kuvittelin: Majuri on kiivennyt ilvestä pakoon puuhun. Ja ilves on mennyt perässä. Kun Majuri pakeni ilvestä oksan päähän hirviö perässä, ei oksa kestänytkään enää raskaan ilveksen painoa, vaan katkesi ja kaikki putosivat maahan: oksa, ilves ja Majuri. Mitenkähän Majurin tuossa tapauksessa olisi käynyt? Ehkä pelastunut, ehkä joutunut ilveksen hampaaseen.
Kauhukuvien saattamana kuljeskelin vähän metsäänkin ja huhuilin. Ei näkynyt missään mitään tappelun jälkeä kylläkään.
Kaikenlaisia petoja on ollut taas liikkeellä, kertovat. Mutta kun Ruusa kulki luokseni, ei hän ollut peloissaan ollenkaan. Kyllä olisin Ruusasta nähnyt, jos petoja olisi ollut liikkeellä. Tosin aamulla heräsin kun koira lähistöllä haukahteli pari kertaa.
Illalla Majuri tuli. Ja oli hän nälissään.
Kun tulin marjapensaasta täysinäisen astian kanssa sisälle, niin edessäni oli tuo ihmeellinen näky.
Sisarukset halakaulassa nukkumassa. Kyllä tuosta näkee, että Ruusalla oli ollut jo ikäväkin. Ja jonkunlaista lohtua seikkailuunsa kai Majurikin haki.
